Näkökulma on varsin toisenlainen kuin niissä teoksissa, joita olen aiemmin lukenut. Kondon ja Ahjoniemen teokset pohjautuvat pääosin heidän omiin kokemuksiinsa ja mielipiteeseensä kodin järjestyksenpidosta ja tavarasuhteesta. Aalto kirjoittaa teostaan kulttuurihistorioitsijan – ja toisaalta ammattijärjestäjän – näkökulmasta, ja teos perustuu hänen omien ajatustensa lisäksi laajaan kokoelmaan lähteitä. Olen itsekin koulutukseltani historioitsija (ja työksenikin jossain määrin historiaa kirjoittanut), joten tällainen lähestymistapa on minulle tuttuakin tutumpaa.
Vaikka historia onkin minulle omaa, tuttua ja kiinnostukseni kohteena olevaa alaani, minulle tuli Aallon teosta lukiessani sellainen olo, että onkohan tässä hieman liikaa upottu asian taustoittamiseen. Kirjan alkupäässä huomasin lukevani pikemminkin suomalaisen kodin ja arjen historiaa enkä sitä, mitä teoksen otsikon perusteella olin luullut saavani luettavakseni. Toki menneisyydellämme, suomalaisen arjen historialla on huomattava vaikutus siihen, miksi ja millaista tavaraa kodeissamme on tänä päivänä, ja millainen suhde meillä on tavaraan. Silti jotkut historiaosuudet tuntuivat välillä tarpeettoman yksityiskohtaisilta. Odottelin malttamattomana pääseväni käsiksi varsinaiseen asiheeseen ”mistä tavatulva syntyy ja kuinka se padotaan”.
Pitemmälle luettuani huomasin, että lukukokemus muuttuu koko ajan yhä houkuttelevampaan ja herkullisempaan suuntaan. Jäin koukkuun ja ”vielä yksi sivu, vielä yksi luku” -kierteeseen, kunnes kahden aikaan yöllä totesin silmät ristissä, että taitaa jäädä yöunet melkoisen vajaiksi. Tällaisen kirjan lukemisessa on niin paljon niin omakohtaista, että sen lukeminen on monisyinen nautinto. Kirjoittajan huomiot ihmisten tavasuhteesta ovat teräviä, paljastavia, nokkelia, humoristisia, ja pirullisen totuudenmukaisia. Välillä huomaan, kuinka jokin kohta kirpaisee ja kalahtaa omaan nilkkaan, välillä nolostelen, välillä nauran itselleni. Kun kirjassa kerrotaan ihmisten käyttäytymismalleista, huomaan välillä ajattelevani, että ”höh, minä käyttäydyn juuri noin, pitäisi tehdä kyllä asialle jotain”. Tällaisen kirjan lukeminen on siis paljon muuta, kuin järjestelyohjeiden opiskelemista. Se on itsetutkiskelua, omien toimintamallien huomaamista ja siitä seurannutta kyseenalaistamista. Ja oman ja läheisten ihmisten käyttäytymisen ymmärtämistä.
Kulttuurihistoria oli sittenkin vain yksi kirjan lähestymistavoista, vaikka kirjan alkuosassa se näytteli ehkä tarpeettomankin suurta osaa. Kirjassa on käytetty lähteitä riemastuttavan monipuolisesti ja lähdeluettelo on pitkä kuin historioitsijalla konsanaan. Useiden eri alojen teosten lisäksi on viitattu mm. some-keskusteluihin, lehtijuttuihin, tv-ohjelmiin ja mainoksiin.
Kirja on kirjoitettu sujuvalla ja laadukkaalla tyylillä, jota on helppo ymmärtää. Siinä ei ole sorruttu samaan kuin esimerkiksi Kondon teoksissa, joissa samaa asiaa jankataan ja toistetaan järjettömän monta kertaa – jos KonMari-kirjoista poistaisi kaiken toiston, ne ohenisivat lipareiksi. Aallon kirjassa asiaa ja erilaisia näkökulmia riittää ilman jankkaamista noin 270 sivun verran, eikä lukeminen siis lopu saman tien kesken (kuten kävi Ahjoniemen teoksen kanssa – kyseinen kirja on varsin lyhyt).
Teoksen jäsentely ja alaotsikointi on hieman erikoinen. Luvut on nimetty huoneiden mukaisesti, mistä voisi äkkiseltään luulla, että tässä luvussa käsitellään kyseisen huoneen järjestelemistä. Vaikka kyse onkin jonkin aivan muun aiheen käsittelystä, jolle huonen nimi toimii vain kuvainnollisena otsikkona. Vessa-pääluvussa mietitään tavaroiden liiallista ostamista ja Keittiössä sukupuolten välistä työnjakoa. Jäsentely on loppujen lopuksi hyvinkin hauska ja virkistävä. Se sopii hyvin teoksen tyyliin, jossa on sopivasti pieni pilke silmäkulmassa.
Koska blogini on nimenomaan KonMari-blogi, voisin nostaa esille Aallon kirjasta kohdan, jossa hän kirjoittaa KonMarista. Kiitokset hänelle siitä, että hän on ottanut tämän aiheen mukaan kirjaansa. Toisaalta ei sitä olisi voinut sivuuttaakaan tämän tyyppisessä teoksessa, kun ottaa huomioon, miten suositusta ilmiöstä on kyse. Teoksessa käsitellään KonMaria mm. sen ympärillä käyvän keskustelun näkökulmasta. ”KonMarista ärtyneet eivät tutki oman ärtymyksensä juuria, vaan suuntaavat tunteensa tavaran raivaamiseen ja raivaajiin sekä näiden järjettömiksi ja harhaoppisiksi koettuihin elkeisiin,” Aalto toteaa. KonMari-kritiikki kohdistuu usein siihen, että KonMarin oletetaan olevan epäekologista ja kummallista tavaroille juttelemista sisältävää höhrhöilyä, mutta tälle vastapainona Aalto tiivistää metodin idean miellyttävän kauniisti: ”Tunne siitä, että tavara tuottaa iloa, saa pitämään siitä parempaa huolta. Parhaimmillaan konmaritus avaa mahdollisuuden irtautua kulutuskulttuurin luomasta tavaroiden merkityksettömyydestä ja siihen liittyvästä kertakäyttökulttuurista”.
Kuten alussa totesin, luulin otsikon perusteella kirjan olevan jotain muuta kuin se oli. Tässä kohden täytyy siis sanoa pieni kritiikin sananen: mielestäni kirjan nimi ei ole paras mahdollinen kuvaamaan kirjan sisältöä. Kirjassa kyllä pohditaan kysymyksiä siitä, mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, ja annetaan näihin kysymyksiin vastauksia. Mutta tämä kirja menee paljon syvemmälle ja laajemmalle, kuin millaisen ensivaikutelman sen nimi antaa.
Tätä lukukokemusta voin kyllä lämpimästi suositella jokaiselle, joka on kiinnostunut paitsi kotinsa järjestämisestä, myös omasta ja läheistensä suhteesta tavaraan, otamiseen, kuluttamiseen ja tapaan elää tavallista arkea kotona. Kirja tarjoaa oikein käyttökelpoisia, järkeviä ja helposti omaksuttavia käytännön ohjeita tavaratulvan hallitsemiseen – vähemmän ehdottomaan ja tiukkaan tyyliin kuin KonMari-teoksissa.
Kirjasta heräsi monia ajatuksia, ja näihin yksityiskohtiin todennäköisesti palaan blogini myöhemmissä kirjoituksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti