Koskaan ei ole valmista

Olen lueskellut viime kuukausina paljon KonMaria kritisoivia kirjoituksia, kuten tämän Maaret Kallion blogitekstin. Siinä kirjoittaja toteaa, että ei elämä voi tulla valmiiksi. "Konmari lupaa, ettei koti koskaan enää palaa epäjärjestykseen. Minä en. - - Elämässä ei tulla maaliin, vaan räpiköidään, etsitään, yritetään ja epäonnistutaan loputtomasti. Sillä sitä on elämä, joka vie meitä, emmekä me sitä." Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä. Ei ole mitenkään realistista, ei ainakaan minun elämässäni, että kodistani voisi tulla ns. valmis. Minulla on aivan erityisen ailahtelevainen mieli. Se, mikä tuntuu hyvältä, kauniilta ja oikealta tänään, onkin tylsää ja vääränlaista puolen vuoden päästä. Minun on vaikea uskoa, että saavuttaisin edes hetkellisesti KonMarissa mainitun "loksahduspisteen", jolloin tuntuu siltä, että nyt järjestys ja tavaramäärä on täsmälleen oikea. Sen voi ehkä saavuttaa yksittäisen tavararyhmän kanssa, mutta tuskin koko kodin kanssa. Mieleni muuttuu aivan liian nopeasti.

Tämä yksityiskohta kodissani tuottaa iloa ainakin toistaiseksi.

Siispä en edes ala elämään sellaisessa epärealistisessa kuvitelmassa, että jonain päivänä kaikki loksahtaisi paikoilleen. Saisin siitä luultavasti vain epäonnistumisen tunteen, tai tunteen siitä, että tämä ei tule ikinä valmiiksi vaikka kuinka yritän. Jatkuva keskeneräisyys.

Marittaminen on muutenkin prosessi, jossa joutuu sietämään keskeneräisyyttä ja epätoivoisiakin hetkiä. Niin paljon on koko ajan tekemättä, niin monta asiaa vielä karsimatta. Minulla on intoa tehdä, mutta ei oikein aikaa (mm. vauvan ja harrastusten vuoksi). Kun saa jonkun tavararyhmän valmiiksi, voi repiä riemua siitä, miten paljon tilaa vapautui, miten paljon sai lähtemään pois - mielellään vieläpä hyvällä tavalla, kuten onnistuneena kirppismyyntinä - ja miten silmää miellyttävä järjestys syntyi jäljelle jääneistä tavaroista. Näin minulle kävi vaatteiden suhteen. Vieläkin ilahduttaa vetää uuden (tai siis "uuden", kysehän on ikivanhasta kalusteestani, jonka siirsin vaan uuteen käyttöön) vaatelipastoni laatikkoja auki ja katsella kaunista näkyä.

Pieni sivuraide tähän väliin: joku voi ehkä ajatella, että mahtaa olla melko mökkihöperö tuokin, joka iloitsee vaatesäilytyksensä katselemisesta, mutta minä vaan satun olevan luoteeltani visuaalisista asioista nauttiva persoona. Jopa ammattini liittyy visuaalisten asioiden työstämiseen (joskin digitaalisten), niin paljon niistä pidän. Ja mitä mökkihöperyyteen tulee, niin kyllä sitäkin varmasti on. Teen töitä kotoa käsin ja nyt olen ihan erityisen paljon kotona, koska olen vauvan äiti. En tunne oloani hyväksi, jos joudun 24/7 elämään keskeneräisyyden ja sekamelskan seassa. Luulen, etten näin paljon välittäisi siitä, millaista kodissani on, jos olisin vaikkapa 40 tuntia viikossa kodin ulkopuolella töissä. Saisin ajatukseni muualle niiden visuaalisten ärsykkeiden seasta, minkä keskellä elän nyt.

Mutta palakseni aiheeseen: valmista ei tule koskaan. Voi vaan päästä parempaan tilaan, sellaiseen, että moni toimimaton juttu kodissa muuttuu toimivaksi. En ole päässyt marittamisessa vielä pitkällekään, ja jo nyt huomaan joidenkin asioiden arjessa helpottuneen. Kuten vaatehuolto omien vaatteitteni (jotka on jo maritettu) suhteen. Sellaiset onnistumiset antavat uskoa siihen, että kyllä tätä projektia kannattaa jatkaa. Hyvä tästä tulee, vaikkei valmista tulisikaan.